fbpx

Olen vuosien varrella kirjoittanut artikkeleita niin sanoma-, asiakas- kuin aikakausilehtiinkin. Tässä muutama näyte artikkeleistani. Kirjoitan säännöllisesti myös Neemo™ Method blogia.

Artikkeli Grafia-lehteen 2016.

Muotoilun maailmankansalaiset

Niskakoski löysi Soulista leikkikentän, jossa muotoilijan mahdollisuudet ovat rajattomat. Koreaan juurtunut muotoilija luotsaa Almond Studiota, joka yhdistää sulavasti skandinaavista minimalismia ja aasialaista geometriaa.

Teksti ja kuvat Riitta Supperi

Tapaan Milla Niskakosken ja Erlend Storsul Opdahlin Sewoon Sangga -keskuksen kattoterassilla. Näkymät on huikeat. Horisontissa häämöttävät tornitalot, mutta lähikorttelit ovat matalaa, parhaimmillaan tiilikattoista ja pahimmillaan pressukattoista rakennusta. Alla levittyvä Euljiron alue on vanhinta Soulia, eikä sekään ole eurooppalaisessa mittapuussa vanhaa: rakennuskanta on lähinnä 1950-luvulta. Alakerrassa on muotoilutoimisto Almond Studion toimisto ja showroom sekä kymmeniä pikkukojuja täynnä pultteja, muttereita, roottoreita, käämejä… “Tämä alue sai minut jäämään Koreaan, tämä on oikea muotoilijan leikkikenttä“, sanoo Milla Niskakoski. 

Palataanpa vuoteen 2010, jolloin Niskakoski haisteli ensimmäisen kerran korealaisen keittiön tuoksuja hämeenlinnalaisen opiskelijasolun keittiössä. Korealainen kämppis valmisti ruokaa – ja hyvää sellaista. Kiinnostus maahan heräsi ja pian Niskakoski jo tankkasi korealaisia kirjaimia. Seuraavana vuonna hän saapui Souliin ja aloitti vaihto-opinnot Hongikin yliopistolla. 

Sokea hyppy yrittäjiksi 

Opiskeluaikana Milla Niskakoski tapasi tulevat yhtiökumppaninsa norjalaisen Erlend Storsul Opdahlin ja korealaisen Shua Jon. Tosin siinä vaiheessa omasta firmasta ei ollut tietoakaan. Sekä Opdahl että Niskakoski päätyivät valmistumisen jälkeen pöytätennisyhtiö Xiomille in-house-suunnittelijoiksi. Xiomilla he saivat arvokasta kokemusta tehdastuotannosta ja kommunikaation haasteista. 

“Tarkoitukseni oli hitaasti työn ohessa valmistella omaa firmaa. Mutta sitten työsopimus loppui organisaatiomuutoksen myötä kuin seinään. Oli siis mentävä ’all in’ oman firman perustamisen kanssa. Toiseen korealaiseen firmaan en ainakaan halunnut enää hakea”, kertoo Niskakoski. Haluttomuus on ymmärrettävää: korealainen työkulttuuri on hierarkkinen. Työpaikalta ei ole esimerkiksi soveliasta poistua ennen pomoa, joten toimistolla saatetaan istua yömyöhään vaikka nettishoppailulla aikaa kuluttaen. Tasa-arvoisemmassa kulttuurissa kasvaneelle tämä tuntuu pähkähullulta.

Ilman Korean valtion tukea yrityksen perustaminen ei olisi ollut mahdollista. “Aloittaessamme Almond Studiota 2016 Koreassa oli juuri lanseerattu start up -viisumi. Se mahdollisti minulle ja Erlendille viisumin ja yrityksen perustamisen ilman suuria investointeja.” Myös korealaisen Jon mukaan tulo oli ratkaisevaa. “Byrokratian hoitamiseen emme olisi Erlendin kanssa kahdestaan kyenneet”, Niskakoski myöntää. 

Start up -viisumi onkin mainio väylä Korean markkinoille myös suunnittelijoille. Koreassa ei ole agentuuritoimintaa, joka hoitaisi yksittäisen suunnittelijan ja asiakkaan välistä liiketoimintaa. Suuriin toimistoihin taas ei ole ilman kielitaitoa asiaa. “Kielitaito on avainasemassa Korean markkinoilla, ilman sitä ei pääse oikein mihinkään”, sanoo Niskakoski. “Suomalaisillehan on Koreassa muutamia residenssipaikkoja. Residenssiaikana on mahdollisuus verkostoitua, ja sitä kautta raivata tietä täällä. Korean opinnot kannattaa aloittaa jo reilusti ennen residenssiä.”

Materiaalit lähikaupasta ja tuotanto alakerrasta

Palatkaamme Sewoon Sanggan kattoterassille. Sieltä, melkein hökkelimäisten kattojen alta löytyy Almond Studion ydin. “Erityisesti Euljiron alueelta löytyvät materiaalit ja tekijät kaikkeen, mitä vain osaamme kuvitella suunnittelevamme. Olemme lähellä tuotantoa, mutta asumme turvallisesti ja mukavasti kaupungissa emmekä missään Kiinan perukoilla tehtaiden varjossa. Alueen tarjoamat mahdollisuudet saivat meidät yrittämään. Huonoimmassakin tapauksessa palaa vain takaisin Suomeen”, Niskakoski pohtii. 

Almond Studio on tehnyt laaja-alaisesti suunnittelua repuista kosmetiikkapakkauksiin. “Aluksi toimeksiannot tulivat tuttujen kautta. Markkinointia emme tee lainkaan, mutta jo pelkät englanninkieliset nettisivut, jotka ovat korealaisittain harvinaiset, ovat tuoneet meille asiakkaita esimerkiksi Mongoliasta tai Intiasta. Tietysti myös muutamat saamamme palkinnot auttavat”, Niskakoski kertoo.

Isoihin projekteihin Almond Studio ei ole vielä päässyt kiinni. “Suurimmat projektit kilpailutetaan aina suunnittelukilpailuissa. Meillä ei ole varaa käyttää kahta viikkoa kilpailusuunnitelman tekoon. Valitettavan monet ovat näennäiskilpailuja, joissa voittajaksi suoriutuukin järjestäjän veljenpojan firma”, kertoo Niskakoski ja viittaa Koreassa rehottavaan nepotismiin ja suoraan korruptioon. 

Kansainvälisen kolmikon työnjako on selkeä. Niskakoski suunnittelee 2D:nä ja valmistaa usein ensimmäiset mock-upit ja prototyypit. Opdahlin ominta alaa on teollinen muotoilu ja mallinnus. Jo on insinöörimäinen teknikko, joka osaa puhua tuottajien kanssa. Monimuotoisesta osaamisesta on ehdottomasti hyötyä, myöntävät Niskakoski ja Opdahl. “Hallitsemme kolmen eri maan kulttuurin ja osaamme eri kieliä. Tunnistamme ja pystymme samaistumaan yritysten sisäisiin ja markkinoidenkin kulttuurisiin ja kielellisiin muureihin. Ehkä osamme myös ratkoa niitä paremmin kuin muut korealaiset yritykset.”

Minimalismia ja geometrisia muotoja

Skandinaavisen ajattelun ja työkulttuurin sovittaminen korealaiseen ei ole aina helppoa. “Me haluamme tehdä vähän ja fiksusti, kun taas korealaiselle työn tekeminen on itseisarvo. Hyvä projekti täällä tarkoittaa paljon tunteja ja mieluiten vielä valvottuja öitäkin. Olemme joutuneet tekemään ylimääräisiä versioita jo valmiiseen lopputulokseen, vain jotta asiakas olisi tyytyväinen. Tätä on paljon, ja se on todella turhauttavaa”, Niskakoski sanoo. “Suomalainen sinisilmäisyys on myös hälventynyt muutamien maksamattomien tilaajien myötä.”

Vähemmän ja paremmin onkin Almond Studion tyyli. Sekä heidän designinsa että työskentelytapansa ovat luonnollisen minimalistisia. Tyyli istuu hyvin tiukkaan geometriseen muotoiluun, joka on Opdahlin mukaan Koreassa pienempien suunnittelutoimistojen trendinä juuri nyt. 

Käsityöläistarinoilla sokeaa kuluttamista vastaan

“Haluamme suunnitella hyödyllisiä ja pitkäikäisiä tuotteita, joita voimme valmistuttaa täällä paikallisilla osaajilla. Velvollisuutemme suunnittelijoina on huolehtia, että käytämme raaka-aineita viisaasti”, Opdahl sanoo. Vastuullisuus ei ole Koreassa vielä suuri puheenaihe, vaan kuluttaminen on kansanhuvia. Kansainvälisten brändien rinnalla korealaisjätit Samsung ja LG hallitsevat katukuvaa. Söpöillä Kakao friends -hahmoilla viestitellään Kakao talkissa ja myydään mitä tahansa terveyssiteistä kännykänkuoriin. 

Onkin vaikea osoittaa mitään yhtenäistä visuaalista trendiä tavarapaljouden keskeltä. “Massatuotteiden muotoilu täällä on hyvin huomaamatonta, mutta todella asiakaslähtöistä. Tuotteet ovat käyttäjäystävällisiä, mutta samalla hyvin moderneja ja houkuttelevan näköisiä. Kakao friends -hahmot iskevät jopa minuun” naurahtaa Opdahl. “Korealaiset kuluttajamerkit ovat nousemassa varteenotettaviksi kilpailijoiksi esimerkiksi Applen tai Mercedes Benzin rinnalle.”

Brändeillä on ollut vahva sija korealaisessa kulutuksessa. “Kun tulin Koreaan, jokaisella vastaantulijalla oli Luis Vuittonin tai Guccin laukku. Tämä on onneksi pikkuhiljaa muuttumassa”, sanoo Niskakoski. “Valtio on alkanut tukea enemmän käsiteollisuutta. Ihmiset tuntuvat arvostavan nykyään enemmän laatua kuin pelkkää merkkiä. Etzyn aasialainen vastine Idus on nyt kovassa kasvussa. Käsityöhön on helppo luoda houkutteleva tarina, joka erottaa tuotteen massabrändistä tai Kiinan halpatuotteesta”, Jo kertoo. Korealaisesta käsityöstä on tullut premium-tuote.


Pääkirjoitus Sylvi-lehteen 6.11.2016

Kuvanumeron teemaksi nousi muotokuva

Sylvin kuvanumero nostaa näkymätöntä hattuaan kuvalliselle ilmaisulle. Mukaan on valikoitunut niin valokuvaa kuin kuvitustakin.

Muotokuva, tai rennommin henkilökuva, on kohteelleen armoton. Kameran edessä ihminen on paljaimmillaan ja monelle kameran eteen astuminen voi olla uskomattoman vaikeaa. On luotettava kuvaajaan, että lopputulos on jotain, minkä sekä kuvaaja että malli voi allekirjoittaa.

Perinteisesti studiopotretti on kaunisteltua kuvaa. Valot asetetaan imartelemaan malliaan ja jälkikäsittelyssä hiotaan rypyt sileämmäksi. Lopputulos asetellaan piirongin päälle ja kauneus jähmettyy kehyksiin. Sanomalehtikuva dokumentoi, ruman tai kauniin, sellaisena kuin se on. Aikakausilehtimaailma taas elää omaa elämäänsä rakentaen henkilökuvia, mallin suostumuksella toki, sopimaan omaan brändiin ja konseptiin.

Reilun kymmenvuotisen urani varrella olen tehnyt kaikkia yllämainittuja. Kaikki kuvaustyylit ovat oikeutettuja kontekstissaan ja vaihtelevuudessaan mukavia toteuttaa. Mutta mikään näistä ei ole tyydyttänyt omaa kuvaajan intohimoani kohdata kuvattavani paljaana ja avoimena. Tästä tyytymättömyydestä alkoi Muotokuva – omakuva sarja.

Sarjassa olen pyrkinyt kuvaamaan henkilöä, mutta myös itseäni. Pystyykö muotokuva olemaan myös kuvaajan omakuva – ja silti kuvata mallia totuudenmukaisesti. Tuloksena sarjaan on kertynyt muotokuvia jotka eivät ole imartelevia, eivätkä millään muotoa siloiteltuja. Mutta ovatko ne enemmän tosia kuin muut?

Kuvatessaan kuvaaja manipuoloi. Aina. Me valitsemme kuvakulman, objektiivin polttovälin, päätämme katsommeko häikäisyneenä vastavaloon vaiko asetummeko studioon. Studiossa kuvattava on eristettynä omasta maailmastaan ja astunut kuvaajan huoneseen.

Minun huoneeni on hiljainen. En juurikaan puhu. Keskityn. Liikutan lamppuja, etsin hyvää valoa. Valoa tärkempää on joskus varjo. En lupaa kuvatuille hyvää kuvaa. Vain kuvan. Ja toivon, että he ymmärtäisivät kuvan hyvyyden. Syyn, miksi juuri tämä otos on valikoitunut käsiteltäväksi, printattavaksi ja jaettavaksi. Se on harvoin hymy. Usein se on epävarmuus, epäily. Pieni aukko ihmisen kilvessä, josta näkee hetken, vain sen sadasosasekunnin ajan, ihmisen avoimena.

Sillä samalla hetkellä myös minun, kuvaajan, pitää olla avoin. Ja käyttää minulle suotu luottamus hyvin, arvokkaasti.


Valokuvataiteilija Aino Kanniston haastattelu Sylvi-lehti 10.1.2013

Uusi alku

Valokuvaaja Aino Kannisto puhuu Sylvin erikoishaastattelussa masennuksestaan, taiteellisesta kriisistään ja tulevaisuudestaan.

Valokuvaaja Aino Kannisto alkaa taas saada kiinni taiteen tekemisestä.

Valokuvaaja Aino Kannisto on tehnyt kuvia nuoresta saakka. Hän tallensi maailmaa jo kolmetoistavuotiaana isältä perityn kameran avulla. Ujo tyttö osasi olla rauhassa läsnä sosiaalisissa tilanteissa, piilossa kameran takana. Lukioiässä kamera kääntyi ulkomaailman sijaan kohti kuvaajaa. Vaikeasta syömishäiriöstä kärsinyt Kannisto alkoi kuvata itseään.

”Valokuvaaminen liittyy minulla vahvasti tarpeeseen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Suuressa perheessä kasvaneena koin jääväni muiden jalkoihin. Kuvia tekemällä löysin keinon ottaa tilaa itselleni ja tehdä näkyväksi sitä, miltä minusta tuntuu.”

Taideteollinen korkeakoulu tuntui luontevalta paikalta Kannistolle.

”Sehän on taidekoulu, ja sellaisena sen myös otin. Opettajamme Timo Kelaranta sanoikin, että taiteilijuus on identiteetti ja toimeentulo hankitaan jostain muualta. Kouluun päästessäni ajattelin, että nyt minulla on viisi vuotta aikaa tehdä pelkästään sitä, mitä itse haluan ja sen jälkeen päädyn johonkin tehtaaseen palkkatöihin.”

Yllättäen niin ei käynytkään. Ensin kouluaikana löytynyt brittiläinen taidevälittäjä myi Kanniston töitä Euroopassa ja myöhemmin hän siirtyi saksalaisen Galleria M Bochumin suojiin. Työskentelyä turvasi myös useampivuotinen työskentelyapuraha.

”Oli ylellinen yllätys huomata, että taidetta tekemällä pystyi ajoittain jopa elämään.”

Kannisto puhuu avoimesti taipumuksesta masennukseen ja sen vaikutuksesta työskentelyynsä.

”Haastavinta masennuksessa on sen lammaannuttava vaikutus. Jos olen todella pahasti masentunut, en pysty työskentelemään ollenkaan. Voi mennä viikkoja tai kuukausia, etten kykene tekemään mitään tuottavaa. Työskentelyni suurin ongelma on vaikeus luoda elämääni rutiineja, jotka kantaisivat pahimpien masennuskausien yli. Ihannemaailmassa, ehkä tulevaisuudessa, olen sellaiset onnistunut luomaan.”

Vaikka taipumus masennukseen hankaloittaa työskentelyä, on se ulkopuolisen silmin myös eteenpäin ajava voima tekemisessä.

”Taiteeseen on mahdollista sijoittaa vaikeita tunteita, muille tunteille löydän helposti muitakin purkautumiskanavia tässä elämässä. Koen myös hyvin lohdullisena sen, että voin ilmaista omia tunteitani ja samalla kokea visuaalista mielihyvää. Pohjimmainen pelkoni on ollut, että vieraannun täysin omista tunteistani, ja vain suoritan elämääni ulkopuolisena. Taiteen tekeminen pakottaa minut olemaan kosketuksissa itseeni. Tärkein työkaluni on oma persoonani ja se näyttää olevan myös suurin esteeni.”

Kanniston elämää on hallinnut viime vuosiin saakka taiteilijan vapaus.

”Olen ollut liiankin huolellinen siinä, etten hankiudu sellaiseen elämäntilanteeseen, joka estäisi taiteen tekemisen esimerkiksi taloudellisesti. Olen pelännyt ajatusta lasten tai asuntolainan hankkimisesta. Ajattelin, että taiteilijana minulla ei ole varaa sellaiseen elämään. En ole koskaan olettanut, että voisin saada kaiken.”

Nyt elämäntilanne on muuttunut. Kannisto elää uusperheessä avomiehen ja tämän kolmen lapsen kanssa. Kanniston taiteellinen työskentely on ollut viime vuosina hidasta, eikä uutta tuotantoa ole juurikaan syntynyt.

Onko siis todellakin niin, että kaikkea ei voi saada?

”Ei perhetilannetta voi syyttää omasta saamattomuudestani. Olen persoonaltani sellainen, että menen helposti liian syvälle sisälle asioihin ja hukkaan itseni. Minulla on esimerkiksi mennyt kaksi vuotta siihen, että pystyn sopimaan iltamenon sille viikolle, kun avomiehen lapset ovat meillä. Eikä minulla äitipuolena ole periaatteessa edes mitään vastuuta lapsista!”

”Vihdoin perhe-elämä alkaa sujua omalla painollaan. Tuntuu, ettemme elä enää jatkuvassa muutoksen tilassa. Ammatillisesti olin jumissa jo ennen uusperhekuviota. Kun tarpeeksi kauan istuu pyllyllään murehtimassa, niin lopulta ei kykene edes nousemaan.”

Taiteellinen kriisi mietityttää Kannistoa, mutta uusien kuvien tuotannon väheneminen ei ole johtunut ulkoisesta paineesta.

”Taidettahan ei sinänsä tarvitse mihinkään, ainoa syyni sen tekemiseeni on se, että koen sen itselleni merkitykselliseksi. Minulle ei ole kehittynyt ammattimaista asennetta työskentelyyn siinä mielessä, että voisin tuottaa uusia töitä vain koska galleristi niitä odottaa. Ylikehittynyt integriteettini estää tuottamasta mitään, jos sisäiset syyni tuottamiseen ovat hukassa.”

Tällä hetkellä apuraha ei enää turvaa toimeentuloa ja Kannisto on joutunut myös ammatillisesti uuteen tilanteeseen. Kun valokuvataiteilijan elanto on ollut tiukassa, hänen on viime vuosina ollut pakko alkaa opettelemaan kaupallista kuvaamista.

”Olen pelännyt hirveästi kaupallisia töitä, niiden mukana tulevaa stressiä, ulkopuolisia paineita ja vastuuta asiakkaalle. Koen, että minulta puuttuu todella paljon perustaitoja ja rutiineja, joita luulen kaupalliselta kuvaajalta vaadittavan. En ole mikään starakuvaaja, joka tarvitsisi huomiota saati osaisi käskyttää.”

”Olen kuvaajana myös toivottoman hidas, eikä työelämässä tunnu olevan paikkaa hitaalle tekemiselle. Assisteeraan muita kuvaajia mielelläni, koen oppivani sitä kautta paljon muun muassa ammatillisia toimintamalleja. Ja kyllähän työ freelancekuvaajana tukee taiteen tekemistä enemmän kuin esimerkiksi kahvilassa blokkaaminen.”

Tulevaisuus on Kannistolle avoin. Kaupallinen puoli tukee taidekuvaamista, mutta siitä tuskin tulee Kannistolle päätyötä. Assistenttina toimiminen tuntuu vain välivaiheelta, alkusysäykseltä takaisin taiteen pariin.

”Olen lähdössä Berliiniin muutamaksi viikoksi kuvaamaan. Teen kuvauksia Hotelli Bogotassa, jonne olen halunnut päästä kuvaamaan jo pitkään.”

Uudenlaista kuvaa onkin ehkä odotettavissa.

”Olen aiemmin esiintynyt aina itse kuvissani, ja nyt tuntuu, että olen jo aika kyllästynyt katselemaan itseäni. Haluaisin ehkä kuvata muitakin ihmisiä.”

Kaikista aiemmista vaikeuksista huolimatta hän tuntuu selviytyneen tästä erästä voittajana. Masennus tuskin tyystin katoaa, ja perhetilanteetkin saattavat vaihtua, mutta tekeminen alkaa saada otteen Kanniston elämässä.

Ja tekeminen, se on taiteilijan pelastus.


Artisti Vuokko Hovatan haastattelu Sylvi-lehdessä 22.10.2013

Salaisuus ja sen voima

“En haaveillut suuresta menestyksestä. Minulla oli kyllä hyvin vaatimattomat kuvitelmat siitä, mihin omat lahjat riittää.”

Mustavalkoinen henkilökuva Vuokko Hovatan uuden levyn Minä rakastan ikuisesti kannessa on vahva ja vaikuttava. Se on avoin, rehellinen ja jättää varaa tulkinnoille. Sellaisen kuvan laittaa levynkanteen vain artisti, joka on sinut itsensä kanssa. Itsevarmuutta huokuukin hänen kolmas levynsä, jossa jälleen lauletaan runoja, tällä kertaa keveähkön popin sävelillä.

Vuokko Hovatan tapauksessa tie näyttelijä-laulajaksi oli ulkopuolisen silmin helppo. Alkusysäyksen ja menestyksen takasi laulajan paikka aikansa suosikkiyhtyeessä Ultra Brassa.

”Toki Ultra Bra ja erityisesti yhteistyö Kerkko Koskisen kanssa avasi paljon ovia ja loi mahdollisuuksia musiikin parissa. Näyttelijästä levyttäväksi artistiksi ponnistaminen olisi ollut muuten paljon vaikeampaa.”

Hovatta tuntuu rakentaneen uransa johdonmukaisesti. Tapiolan musiikkilukiosta tie vei Sibelius-Akatemiaan. Akatemiasta hän siirtyi Teatterikorkeakouluun. Elämä on siis aina ollut vaihtelua musiikista näyttelemiseen ja takaisin. Hovatta kasvoi taiteilijan uraan, mutta hyvin tietoisena sen vaateista.

”En haaveillut suuresta menestyksestä. Minulla oli kyllä hyvin vaatimattomat kuvitelmat siitä, mihin omat lahjat riittää. Mutta harjoittelun ja työn merkityksen opin jo varhain. Koulutus antaa hyvän teknisen pohjan omalle ilmaisulle. On helpompi valita usean eri tekniikan väliltä, kuin aina vaan antaa mennä tunteella tekniikan puutteesta.”

Virallisesti moniosaajia kaivataan, mutta käytännössä monen alan lahjakkuuksia ei oikein osata kohdata. Laulava näyttelijä ei välttämättä ole se uskottavin hahmo. Hovatan tapauksessa uskottavuutta ei puutu kummaltakaan saralta. Jo reilun kymmenen vuoden kiinnitys Helsingin Kaupunginteatterissa on taannut ammattitaidon näyttelemiseen. Halu tehdä musiikkia kumpuaa muusta kuin halusta olla suosittu Idols-tyyliin.

”En ole koskaan kokenut, että näyttelijän ja laulajan työn yhdistäminen olisi hankalaa. Molemmissa kerrotaan tarinoita, niitä tulkitaan vain hieman eri keinoin. Sekä näyttelemisessä että musiikissa on pakko kuunnella toista, saada kontakti ja löytää yhteinen rytmi.”

Erilaisia tulkintoja Hovatta kaipaa nykyään myös lauluunsa. Siinä menneisyys menestysryhmä Ultra Bran riveissä ei kuulu.

”Ultra Brassa melkeinpä huudettiin, nykyään pyrin tietoisesti laulamaan hiljaa. Haluan tilaa tulkinnoille. Mieluiten teenkin triokeikkoja, joissa tekstille jää tilaa.”

Tekstit ovatkin tärkeässä osassa Hovatan musiikissa. Hän laulaa runoja, kertoo tarinoita. Ja kertoo niitä ilmeisen koskettavasti, niin vahva on hänen ihailijajoukkonsa. Tosin kuullessaan olevansa (myös) Sylvin toimittajakunnan syvän ihailun kohde, hän melkeinpä kihertää: ”Ehkä te olette hieman harhaisia!”

Kokemukseni mukaan Hovatta on kuitenkin erityisesti juuri tiedostavien naisten suosikki. ”Ehkä se johtuu runoudesta”, Hovatta vakavoituu. ”Ne, jotka lukevat paljon, erityisesti runoja, osaavat kuunnella musiikkiani, ovat avoimia sille.”

Perään hän sadattelee huonoa jamaa suomalaisessa kouluopetuksessa. Äidinkielen kurssin läpäisee lukemalla kirjan takakannen esittelyn.

Hovattaa ei löydä Twitteristä, ja virallista Facebook-sivuakin päivittää tiedottaja. Itsensä brändääjäksi Hovatasta ei ole.

”Totta kai ammatin kannalta on tärkeää, että ihmiset löytävät musiikkini. Mutta löytyykö se sillä, että olen mukana joka kokkiohjelmassa ja tanssikilpailussa… Annan kyllä haastatteluja. On helpompi kertoa oma versionsa heti, kuin törmätä muiden tulkintoihin myöhemmin.”

Kuitenkin Hovatassa on säilynyt jotain salaperäistä, joka yleisöä kiinnostaa. Kaikkea hänestä ei voi lukea mistään.

”Jokaisella pitää olla joku salaisuus.”